Suojelija

Uskon, että tietyssä vaiheessa elämää eri ystävillä ja ystävyyssuhteilla on omat tehtävänsä ja merkityksensä.

Oman kokemukseni pohjalta voin kertoa, että niillä taakse jääneilläkin ystävyyssuhteilla on ollut todella tärkeä merkitys.
Eräskin jo tovi sitten päättynyt ihmissuhde oli yksi tärkeimmistä suhteista elämässäni. Ylä- ja alamäkineen, kompuroimisineen ja kasvukipuineen tämä suhde johdatti minua eteenpäin elämässäni.

Kutsunkin tätä ihmistä Suojelijaksi.

Tämä ihminen oli kanssani teini-iän kamppailussa, koki rinnallani niin oman kuin minunkin kiusaamiseni. Hän oli rinnallani  niin kosteissa illanvietoissa kuin syvällisissä keskusteluissakin. Hän oli käsittämättömän suuri tuki ja apu, kun kamppailin masennuksen kourissa, itsekin tietämättömänä, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Hän tuli luokseni ja haki minut kotoani, vaikka vain kauppaan. Hän teki niin paljon ja vielä enemmänkin auttaakseen omalta osaltaan minut pystyyn. Kerta toisensa jälkeen.

Mutta ehkä sen kuuluukin mennä niin, että Suojelijan osuus loppuu jossain vaiheessa. Ehkä silloin, kun ne omat jalat jälleen kantavat. Silloin Suojelija on tehnyt itsensä tarpeettomaksi.

Vaikka tämä suhde päättyikin kyyneliin, en vaihtaisi mitään. Tämä ihminen on osaltaan tehnyt minusta minut. Ilman häntä en ehkä olisi edes tässä.

Nykyään suupielet kääntyvät lähes poikkeuksetta hymyyn, kun muistelen häntä ja yhteistä matkaamme.

Olen onnellinen, että sain tuntea hänet. Onnellinen siitä, että hän jaksoi olla minun Suojelijani.

Kiitos.

Ajatuksia ihmissuhteista

Ihmissuhteet. Tuo alati muuttuva asia elämässämme.

Ei ole olemassa täydellistä ihmistä. Ei täydellistä ystävää, ei täydellistä kumppania, ei edes täydellistä jälkeläistä. Rakkaus ei kuitenkaan vaadi täydellisyyttä. Se ei vaadi monistettua versiota ihmisestä itsestään. Päinvastoin, erilaisuus on se liima, joka pitää meidät yhdessä.

Erilaisuus opettaa meitä. Se auttaa meitä kehittymään ja jopa muuttumaan, toivottavasti parempaan suuntaan. Peilikuvanamme toimiva toinen ihminen kertoo sen, mitä emme ehkä itse näe tai halua nähdä.
Olemme melko sokeita omalle toiminnallemme. Emme välttämättä näe, mitä teemme väärin tai mitä meidän pitäisi tehdä toisin. Silloin se läheinen ihminen elämässämme voi auttaa. Hän voi kertoa rehellisesti näkemänsä. Hän voi kertoa sen, mitä emme halua kuulla.

Ihmissuhde on pitkälti vuorovaikuttamista. Tasapainon löytäminen voi olla joskus haastavaa, tiedän sen kokemuksesta.

Oma kokemukseni ystävyyssuhteista on melko kapea. Pisin ystävyyssuhteeni on kestänyt lähes koko elämäni ajan. Asumme täysin eri suunnissa ja välissä on ollut vuosia ilman minkäänlaista kommunikaatiota. Silti olen aina tiennyt, että tämä ihminen on olemassa. Että voin laittaa hänelle viestiä milloin vain ja toisin päin.
Tämän ihmisen kanssa emme tarvitse jatkuvaa kanssakäymistä. Nähdessämme toisemme jatkamme luonnollisesti siitä, mihin on jääty. Hänen kanssaan oleminen on aina yhtä helppoa eikä ystävyytemme ole kärsinyt tavastamme vuorovaikuttaa, päinvastoin.
Luottamus toiseen on vahva.
Välimatkat, vuodet eivätkä vahvat erimielisyydetkään ole koskaan runnelleet tätä ystävyyttä peruuttamattomasti, vain vahvistanut sitä. Side tämän ihmisen kanssa on katkeamaton.

Minä olen ihminen, jolle riittää tieto siitä, että elämässäni on ihmisiä. Ystäviä, perhettä. Epävarmuuteni monissa ihmissuhteissa on välillä todella kuluttavaa. Monesti pelkään häiritseväni viesteillä, etenkin silloin, jos ystävän elämäntilanne on muuttunut. Vieritän pallon toiseen päähän ja odotan ystäväni ottavan yhteyttä, kun aika on hänelle sopiva. Tämä on todella ärsyttävää ja tiedostan sen täysin. Se on asia, jonka näen, mutta sen muuttaminen on vaikeaa.
Olen kuitenkin aina tavoitettavissa, en koskaan kieltäydy kuuntelemasta huolia ja murheita tai iloa ja onnea. Näen aina mielelläni ystäviä, on hyvin harvinaista, että kieltäydyn. Mutta olen käsittämättömän huono pitämään päivittäin tai edes viikottain yhteyttä, se on yksi heikkouksistani.

Vahvan ystävyysuhteen pitäisi kestää ne toisen heikotkin puolet, joskus suusta hypähtävät sammakot, erilaisuuden tuomat mielipide-erot ja ne suuret elämänmuutoksetkin. Ihmissuhteissa toinen tasapainottaa toista.
Pistääkin miettimään, että onko ihmissuhteella enää mitään annettavaa silloin, jos se ei enää kestä toisen heikkouksia tai muutoksia? Onko liian monta kertaa elvytetty suhde yksinkertaisesti jo menetetty? Olen kuullut, että jo kerran elvytetty asia on harvoin yhtä hyvä kuin se joskus oli.
Mahdollisen ihmissuhteen kuoleman tiedostaminen on kivuliasta. Se satuttaa, itkettää ja turruttaa. Rakkauteni toista ihmistä kohtaan ei ole kuitenkaan hävinnyt minnekään, siksi kuihtuvan ihmissuhteen toisena osapuolena oleminen onkin niin tuskallista. Kun se yksi elämän tärkeimmistä ihmisistä lipeää ja tiedostat, että et ole viime aikoina ollut se maailman parhain ystävä. Se saa häpeän punan nousemaan poskille.

Kuitenkin, joskus vain muuttunut elämäntilanne näyttää ilman sen kummempaa syytä, että erkanevatko tiet vai jatkuuko matka vierekkäin. Se on elämää, parhaimmillaan ja pahimmillaan. 

Minä ja sairauteni

Sairauteni määrittäävät millainen päiväni on. Ihottumani määrittää aina, mitä milloinkin voin tehdä.
 Toisinaan ihoni on niin käsittämättömän kipeä, että vaatteiden pitäminen päällä on suurta tuskaa ja usein päivä menee silloin kotona kipuillessa.
Toisinaan yllätyn ihoni hyvästä kunnosta ja niistä lähes rajattomista mahdollisuuksista, joita päivän aikana voin tehdä.
Päiväni kulkua määrittelee myös se, kuinka monta kertaa, mihin aikaan ja millä rasvoilla minun on ihoni rasvattava.
   Epilepsian myötä tullut matkapahoinvointi saa puolestaan lyhyetkin automatkat tuntumaan keskiaikaiselta kidutukselta.
   Astma ja allergiat määrittävät sen, milloin ja millaisiin paikkoihin voin mennä ja kuinka kauan pystyn kyseisessä paikassa olemaan.
   Kaiken yllämainitun lisäksi ovat sairauteni vieneet minulta mm. mahdollisuuden ajaa ajokorttia, opiskella valtaosaa eri aloista sekä rajoittaneet hyvin kapeaksi ne työt, joita pystyn tekemään.

Ihottuma on kuitenkin sairauksistani henkisesti vaikein kestää. Ihottumassa huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä ja henkinen kuormitus on usein musertavaa. Ja kaikesta tästä selviän puhumalla tai kirjoittamalla. Saan apua henkiseen kipuun purkamalla pahaa oloani säie säikeeltä niille tärkeille ja rakkaille ihmisille. Ihmisille, joita olen itsekin aina valmis kuuntelemaan.
Jokainen purkaminen auttaa jaksamaan tämän taipaleeni kanssa päivästä toiseen.

Olen monisairas, mutta se ei missään nimessä tarkoita, että elämässäni olisi kaikki huonommin, kuin jollakin toisella.
   Useampaa sairautta sairastavana katson kuitenkin hyvin pitkälti maailmaa sairaan ihmisen lasien läpi. Vaikka pyrin elämään päivä kerrallaan mahdollisimman normaalia elämää, ei normaalius ole kuitenkaan koskaan täysin mahdollista.
Ja koska sairaudet ovat valitettavasti suuri osa elämääni, ovat ne myös mukanani koko ajan.

Karu fakta on siis se, että sairauteni tulevat kulkemaan mukanani koko loppuelämäni ajan. Ne tulevat olemaan puheissani ja ne tulevat edelleen määrittämään hyvin pitkälti päiväni ja mielialani kulun.
   Toisilla päivien kulun määrittää ura, toisilla lapset. Toisilla harrastukset, toisilla parisuhde, toisilla koti. Miksi sairaudet eivät saisi olla päivää määrittävä tekijä?

Minun kohdallani sairaudet eivät ole huomionkipeyttä tai kilpailua siitä, kenellä menee huonommin tai kenen stressileveli on pahin ja vaikein kestää.
En halua ihmisiltä sääliä siksi, että olen sairas. Toivon kuitenkin, että ihmiset ymmärtävät rajoitteeni ja niiden hartioilleni tuoman painon.
Jokaisella ihmisellä on elämässään vaikeuksia eikä niitä pitäisi koskaan arvostella saati vertailla tai vähätellä.

Yhtäkään sairautta en ole elämääni halunnut. Yhtäkään sairauttani en nosta jalustalle ja yhteenkään sairauteen en vertaa muiden ihmisten ongelmia, vaikeuksia tai stressiä.

Jokainen päivä on elämää, jota eletään eteenpäin, välillä räpiköiden, välillä liitäen.

Kirjoittamisen käynnistys

Viime kirjoituksesta on jo puoli vuotta. Ihan hävettää, miten pitkä tauko kirjoittamiseen on tullut. En kyllä ole tullut kirjoittaneeksi yhtään mitään muutakaan. Jostain syystä tuon puolen vuoden aikana intohimoni kirjoittamista kohtaan vain lopahti.

Mutta hei, tässä sitä taas ollaan ja kirjoitus-kuntoutus alkakoon!

Viimeisin kirjoitukseni on saanut sisältönsä suoraan sydämestäni vellomasta tuskasta. Se tuska ja kipuilu ovat yhä edelleen olemassa, mutta hetkittäin ja hieman pidempiä aikoja ne ovat helpompia kestää. Kyllä tämäkin tästä.

Epilepsiani puhkeamisen jälkeen kohtaukset saatiin tasapainoon puoleksi vuodeksi. Marraskuun 19. päivän yönä havahduin kuitenkin siihen, että makuuhuoneessa oli jälleen kaksi ensihoitajaa. - Voi hitto, ajattelin. Olin saanut uuden kohtauksen. Juuri, kun Markus oli alkanut sopeutua uuteen ja pelottavaan sairauteen.
Kirosin mielessäni tätä sairautta, en itseni vaan Markuksen vuoksi. Koska näen jokaisen kohtauksen satuttavan häntä niin paljon. Näen pelon hänen silmistään ja se taas sattuu aina minuun. Ja se kipu yllättää minut aina yhä uudestaan.
Matkasin ambulanssilla Kajaaniin keskussairaalaan. Sairaalassa sama kaava, kanyyli käteen ja verikokeiden otto. Muutaman tunnin odottelu, kunnes lääkärin kierto osuu minun kohdalleni. Tietojen vaihto ja sitten lääkäri katoaa soittamaan neurologille. Jonkin ajan kuluttua hän palaa, nostaa lääkityksen annostusta ja kotiuttaa minut.

Marraskuun jälkeen ei kohtauksia ole tullut. Tällä hetkellä Trileptalia menee 450mg kaksi kertaa päivässä. Annostus kuulostaa isolta, mutta on vielä hyvinkin pieni, joten nostamisen varaa on, mikäli uusi kohtaus sattuu tulemaan.

Tällä hetkellä viimeisimmästä kohtauksesta on päivää vaille viisi kuukautta. Markus on rauhallisempi ja sopeutunut mielestäni entistä paremmin. Peukut ylös, kyllä tämä tästä!

Atooppinen ihottuma on ailahdellut kevään aikana jonkin verran. Kevät on mennyt ihottuman osalta hieman tavallista helpommin. Toki iho on jatkuvasti kuiva, hilseilevä, punoittava ja monesta kohtaa auki ja kipeä. Toisina päivinä en haluaisi katsoa itseäni peilistä, toisina taas katson itseäni hymyillen. On päiviä, jolloin en jaksaisi rasvata itseäni saati lähteä asunnon ulkopuolelle ollenkaan. Olen kuitenkin päättäväisesti pakottanut itseni ulos ja aina se on ollut sen arvoista.
Tämän sairauden kanssa on elettävä päivä kerrallaan, pienin askelin.

Marraskuussa sain myös suoritettua ammattitutkinnon. Täältä päästä kirjoittelee siis vihdoinkin valmis koulunkäynnin ja aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaaja. Töitä ei ole alalta valitettavasti löytynyt. Mutta ei luovuta toivosta!

Syksyä odotan kovasti, sillä tarkoitukseni on päästä opiskelemaan lapsi- ja perhetyön perustutkintoa, jotta pääsisin vihdoinkin siksi, joksi oikeasti haluan, lastenohjaajaksi.

Viikko sitten kävin silmälääkärillä ja kunhan pääsen varoihini, pääsen katselemaan uusia silmälaseja. Ehkäpä jopa Helsingistä asti, sillä sinne suuntaamme Hennin kanssa Profeettojen Areena-keikalle tämän kuun lopussa, jes!

Helmikuun 20. päivä tuli myös täyteen seitsemän vuotta seurustelua Markusen kanssa, aika on mennyt niin nopeasti, etten meinaa perässä pysyä. Vastahan minä olin 20 ja tapasin Markuksen. Uskomatonta.

Näin kuulumisten muodossa on hyvä polkaista kirjoittaminen jälleen käyntiin.

Ihanaa kevättä jokaiselle.

Henni armeijassa

Älä koskaan luovuta vaan seuraa haaveitasi ja unelmiasi.

Ihmiset muuttuvat

Mulle itselleni on todella vaikeaa ajatella, että elämässäni kauan olleet ihmiset eivät enää kuuluisi elämääni. Ja vaikka pelkkä ajatuskin sattuu, on osattava myös päästää irti.

Menneisyys ei ole syy roikkua ihmisessä. Ihmiset muuttuvat, kasvavat, haluvat elämäänsä enemmän, ehkä jotain sellaista, johon et enää mahdu mukaan.
Menneisyys ja siellä tapahtuneet hienot ja ihanat hetket ovat muistelemisen arvoisia, mutta eivät riitä yksin pitämään ihmisiä lähellä. Nykyhetkessäkin pitäisi olla jotakin, joka yhdistää.

Ihmiset kaipaavat elämiinsä erilaisia asioita. Toisille se on uusi auto, joillekin talo tai perhe, matkailu tai vaikkapa korkeampi koulutus.
Joidenkin uuteen elämään ei vain ole vanhalla enää sijaa. Ehkä se näytetään ylimielisyydellä ja ilkeämielisellä käytöksellä. Siitä huolimatta sitä toivoo, että se tärkeä ja rakas ihminen vielä tulisi esiin. Että negatiivinen käytös olisi vain hetkittäistä, ehkäpä muutoksen tuomasta stressistä johtuvaa. Lopulta on kuitenkin annettava periksi, uskottava, että se ihminen, joka on pitänyt hallussaan suurta osaa sydämestäsi, on poissa. Ehkä omasta halustaan, ehkä ei. Oli kummin päin tahansa, muutos on pysäyttävä, lopullinen.

Enemmän tulen tuntemaan kipua, jos pidän lähelläni ihmisen, jonka kanssa ei ole enää mitään yhteistä. Jos vain takerrun muistoihin ja tunnetiloihin. Jos yritän elvyttää kerta toisensa jälkeen jotain kuollutta. Kun jokaisen elvytyskerran jälkeen huomaan, että kipinä sammuu hetken kuluttua uudestaan. Kun ihmistä, jonka tunsin ei enää ole. Eläväkuollut ihmissuhde ei ole hyväksi kenellekään.

Joskus täytyy olla rohkea ja jättää vanha taakseen. Tutustua uusiin ihmisiin, joiden kanssa ei mieti menneisyttä vaan tulevaa. Kaikkea sitä, mitä on vielä kokematta, sitä, mikä yhdistää ja mikä saa olon tuntumaan hyvältä toisen seurassa.

Joskus joistain ihmisistä on helpompaa päästää irti muutoksen tuoman tuulen mukana. Muutos avaa portin uuteen elämään, uusiin ihmisiin, uusiin mahdollisuuksiin. Mutta se ei tarkoita, ettei se sattuisi. Ulos kasvaminen, vanhan jättäminen on aina kivulias toimenpide.

Irti päästäminen sattuu, se sattuu niin paljon, että haluaisin vain käpertyä lattialle kippuraan, itkeä, huutaa, raivota. Heittää kaiken käsillä olevaan seinään ja itkeä vähän lisää. Se on voimat vievä prosessi ja tuntuu vievän suuren osan minusta mukanaan.
Mutta siitä selviää. Ei ilman haavoja ja arpia, jotka jäävät sieluun ikuisiksi ajoiksi, mutta siitä kuitenkin selviää.

Kuvia viime kuukausilta

Vasen jalka ennen kipsiä

Kipsi paikallaan!

Keräilen shottilaseja ja ihana ystäväni oli ostanut tällaiset mulle!

Tällaisessa asussa kaapattiin morsian omille polttareilleen

Ystävän hääpäivänä

Mahtavat kirppislöydöt!

Markus tilasi meille vähän iltakatseltavaa 

Ehdoton kesälemppari, jäädytetty maustamaton kreikkalainen jogurtti

Bärtil

Yritin ottaa söpöä selfietä Bärtsyn kanssa, Bärtsy ei ollut samaa mieltä

Osa elämääni